Kun menin klasakonserttiin verkkareissa

Tässä blogikirjoituksessa Julia Rima purkaa myyttejä klassisesta musiikista.

Olen 25-vuotias, Helsingin Alppilassa asuva, raitapaitoihin ja Martensin kenkiin pukeutuva tyypillinen zilleniaali. Kun kerron olevani ammatiltani klarinetisti, reaktio on lähes poikkeuksetta todella yllättynyt. Miten kaltaiseni silmin nähden ”tavallinen ihminen” voi päätyä klassiseksi musiikoksi? Lähisuvussani ei ole ammattimuusikoita, kukaan ei lapsuudessa patistanut minua musiikkiharrastuksen pariin enkä klarinetinsoiton musiikkiopistossa aloittaessani edes tiennyt, mikä klarinetti on. Koska minusta tuli klarinetisti paljolti sattumalta, minulla on myös näkökulma klassiseen musiikkiin niin sanotusti kuplan ulkopuolelta.

Klassinen musiikki on musiikkia aivan samalla tavalla kuin pop, jazz, house, EDM ja Euroviisut. Ne käyttävät samoja sointuja ja samoja säveliä, ja ne pyrkivät kaikki ilmaisemaan jotain mihin pelkät sanat eivät riitä. Silti vain klassista pidetään musiikkina, josta nauttiakseen sitä täytyy ensin osata ja ymmärtää. Klassisesta musiikista elää kuva jonkinlaisen sisäpiirin huvina, ja piirin sisälle päästäkseen täytyy omata vähintäänkin paljon rahaa ja korkeakoulututkinto. Tai sitten piiriin sisälle täytyy syntyä. Minä en syntynyt piirin lähimaillekaan, ja kuukausiansioni ovat korkeintaan kohtuulliset. Silti minä nautin klassisesta musiikista, ja nautin siitä jo kauan ennen yliopisto-opintojani.

Klassinen musiikki tuntuu sitä tuntemattomalle vaikealta, koska siitä elää monia stereotypioita, jotka eivät pidä paikkaansa ensinkään, mutta joita kukaan ei myöskään ole katsonut tarpeelliseksi purkaa. Siispä murran niistä muutaman tässä.

Väite: Klassinen musiikki on kallista hienostelua.

Totuus: Esimerkiksi Helsingin kaupunginorkesterin konserttiin voi päästä kympillä, kenraaliharjoitukseen vitosella. Se on halvempaa kuin leffassa käyminen. Mitä hienosteluun tulee, klassisesta konsertista voi tehdä todella high vibe -elämyksen skumppineen päivineen (niin kuin voi leffakäynnistäkin), jos se on sinun juttusi, mutta mikään edellytys se ei ole. Olen mennyt konserttiin lukemattomia kertoja verkkareissa ja svetarissa, eikä se herättänyt mielenkiintoa kenessäkään. Useimmat kamarimusiikkikonsertit, Aava-festivaalin konsertit mukaan lukien, asettuvat hintahaitarissa 10-40 euron välille, ja mm. opiskelijoille ja työttömille on useimmiten alennus.

Väite: En tiedä klassisesta musiikista mitään, joten en voi mennä konserttiin.

Totuus: Suurin osa ihmisistä ei tiedä elokuvien tekemisestä yhtään mitään, mutta käy silti elokuvissa. Joskus elokuvan päätteeksi juuri nähdystä on jäänyt käteen jokin oivallus tai tunnekokemus, joskus ei. Joskus näkemästään pitää, joskus ei. Klassinen musiikki toimii aivan samalla tavalla. Se voi herättää jotakin tai tehdä tyhjäksi. Opiskella sitä ei tarvitse.

Väite: Mutta täytyyhän sitä jotenkin ymmärtää, jotta siitä voi nauttia. Ei kukaan pidä elokuvistakaan, joista ei ymmärrä mitään.

Minulla on aiheesta maisterin tutkinto, enkä silti konsertissa istuessani voi sanoa ymmärtäväni mistään mitään. Taidetta ei ole tehty ymmärrettäväksi, vaan koettavaksi. Jokainen konsertti on minulle seikkailu. Vaikka konsertissa esitettäisiin teos, jonka olen kuullut ennenkin, on jokainen live-esitys aina ainutlaatuinen. Klassisessa musiikissa voin aistia lukemattomia värejä, tunteita ja värähtelyitä, joita useimmiten en osaa pistää sanoiksi. Siitä, miksi ja miten sellaista tapahtuu, en ymmärrä mitään. Enkä toisaalta haluakaan ymmärtää, sillä minusta on tavattoman rauhoittavaa, että elämässä on jäljellä asioita, joita ei tarvitse millään lailla selittää.

Väite: Klassinen musiikki on tylsää.

Myönnän, niinhän se joskus on. Niin on joskus leffassa ja Euroviisuissakin, ja silti minä ja miljoonat muut katsovat niitä. Kaikesta on mahdotonta pitää, mutta jos sen takia jättäisin leffat ja konsertit kokonaan välistä, menettäisin myös ne upeat ja sykähdyttävät kokemukset. Taide on siinä suhteessa kauppaa kaikesta tai ei mistään. 

Klassisella musiikilla on kuitenkin melko hyvät edellytykset olla jotakin muuta kuin tylsää, sillä se on niin monipuolista. Se voi olla tyyntä ja pehmeää, pauhaavaa ja myrskyisää tai kirjaimellisesti mitä tahansa muuta. Klassisia soittimia on kymmeniä erilaisia, niitä voi soittaa tuhansin eri tavoin ja niitä voi soittaa satoina erilaisina yhdistelminä eli kokoonpanoina. Klassista musiikkia on tehty satoja vuosia, ja eri aikoina sävelletty musiikki on kuulokuvaltaan aivan eri maailmoista. Jos et usko, kuuntele ja vertaile Spotifyssa vaikka Mozartia (1700-luku) ja Stravinskya (1900-luku). Mitään ei tarvitse ymmärtää eikä selittää, mutta samalta ne tuskin kuulostavat.

Väite: Klassisessa musiikissa on tarkat säännöt, joita tulee noudattaa, tai muuten joku mulkaisee vihaisesti.

Eihän siitä kukaan pidä, jos puhelin soi kesken esityksen, mutta ei siitä pidetä leffassakaan. Väärässä kohtaa taputtamisesta elävät kenties sitkeimmät pelot – en itsekään ole aina varma, milloin teos on varmasti loppunut. Kuten yksi kollegani Marin suosikkianekdooteista kuuluu, Beethovenin aikaan keskellä teosta taputtaminen oli normaalia eikä poikkeavaa, ja joskus aplodit olivat niin myrskyisät, että koko sinfonia tai sen juuri päättynyt osa esitettiin lennosta uusiksi. Vasta teoksen loputtua taputtaminen on siis suhteellisen nykyaikainen ilmiö, ja sen vakavuus on minusta vähän lähtenyt käsistä. Olen esiintynyt monessa konsertissa, jossa yleisöstä on kirvonnut spontaanin ujot aplodit kesken teoksen, eikä se ole minua mitenkään loukannut. Jos lavalla ei kuitenkaan reagoida aplodeihin, johtuu se siitä, että esiintyjät keskittyvät edelleen teoksen esittämiseen. Harvemmin on kyse siitä, että esiintyjät olisivat verisesti loukkaantuneita. Jos väärässä kohdassa taputtaminen stressaa erityisesti, aina voi alkaa taputtaa vasta kun koko muu sali aploderaa jo. Tähän keinoon olen turvautunut monesti itsekin.

Taiteen roolia pohditaan usein yhteiskunnallisesta näkökulmasta, mutta viime kädessä taidetta kulutamme me kuuluisat rivikansalaiset eikä harmaan abstrakti yhteiskunta. Siksi koen tärkeäksi nostaa esiin kulttuurin kuluttajan näkökulman, ja sen mitä taide tarjoaa tavalliselle kansalaiselle. Taidetta kulutetaan vapaa-ajalla ja sillä on kyky irrottaa meidät hetkeksi arkitodellisuudesta. Kulttuurin äärellä voi rentoutua ja sulkea silmät, tai sitä voi tutkia lapsekkaalla uteliaisuudella, jolle ei välttämättä muilla elämän osa-alueilla ole tilaa. Ennen kaikkea taide tarjoaa tilaa tunteille. Se herättää riemua ja raivoa, toiveikkuutta ja epätoivoa, surua ja kaihoa, levottomuutta ja rauhaa. Toisinaan se tavoittaa sen epämääräisen tunneklöntin, jota mikään tai kukaan muu ei ole voinut ymmärtää. Etenkin Suomessa, jossa tunteiden käsittelemisellä ei ole erityisen pitkät perinteet, kulttuurin merkitys on korvaamaton. Parhaimmillaan taide voi koskettaa meitä sellaiseen sisäiseen kohtaan, jonka olemassaolosta emme edes itse tienneet. Taide jatkaa siitä, mihin sanat päättyvät.

Jos et ole koskaan käynyt klassisen musiikin konsertissa, tässä sinulle haaste: kokeile konserttia ja ota se seikkailun kannalta. Klassisen musiikin konsertteja on tarjolla vuoden jokaisena viikkona ympäri Suomen. Saatat yllättyä, ja uudet kokemukset ovat ainakin minusta se, mikä saa elämän maistumaan elämältä. Mikäli tulet Aava-festivaalille, olet tervetullut lavan taakse esityksen päätyttyä: minusta olisi ihanaa kuulla, millainen juuri sinun konserttikokemuksesi oli.